Nyt ollaan kohta kesäloman keskivaiheilla ja ahdistusta loman loppumisesta alkaa jo pilkahtelemaan. Eilen varsinkin iski mammalle itkukohtaus ihan vain siitä että mun vauva on kohta jo kaksi ja mihin tämän lapsuusajan saisi purkitettua. Uusi arkikaan ei tule olemaan ihan itsestään selvyys, sillä puntarissa on ollut paljon asioita joita on mietitty ja tähän ratkaisuun päädytty. Valo aloittaa siis muutaman viikon päästä päiväkodin ja minä työt. En koskaan, ikimaailmassa olisi arvannut että tämä olisi minulle näin iso asia, ja että pojan laittaminen jonkun muun hoitoon olisi näin stressaavaa minulle. Meistä on kahden vuoden yhdessäoloajan muodostunut aikamoinen tiimi ja siitä on vaikea päästää irti. Tiedän että suurentelen asioita päässäni. Ei meidän tiimi mihinkään katoa ja saadaan halia ja viettää edelleen ihanaa aikaa yhdessä, ja varmasti kaikki lutviutuu raiteilleen ajan kanssa, mutta kyllä tämä on vaikeaa ja haikeaa ja minä saan voivotella jos siltä tuntuu ja yhtään helpottaa... tai siis toivon että se helpottaa ja pian. 

Eikö helpotakin?