Sapettaa

Sain keskiviikkona isojen muiskujen ja lämpimien halauksien lisäksi mukavaa luettavaa ja kauniita kukkia kotiin! Alkuviikko meni nimittäin sairaalassa, maanantain sappileikkauksen vuoksi. Olin kuullut, lukenut ja saanut käsityksen että se on tyyliin  "nukutus, tähystys ja himaan" -keissi. Mutta jouduin kuitenkin kovien kipujen vuoksi jäämään sairaalaan kahdeksi yöksi, jotta kovilla kipulääkkeillä saataisiin kivut taltutettua ja pääsisin itse omin voimin nousemaan sängystä. Olin aika paniikissa kun samassa leikkauksessa ja osastolla olleet pikku hiljaa päivän mittaan nousivat itse, kahvittelivat ja lähtivät kotiin ilman sen kummempia, mutten itse kyennyt edes kääntymään sängyssä. Mielessä pyöri ties mitkä ajatukset leikkausvirheistä ja kovasti itketti. Tuntui ettei synnytyskään ollut mitään siihen kipuun verratuna. Ja jopa sairaanhoitajani oli ensin sitä mieltä että kyllä sinäkin kotiin pääset ja kipu hellittää ihan pian. Kunnes kirurgi kävi katsastamassa tilanteen ja kertoi että osastopaikka oli valmiina. Verikokeista ja muista ei selvinnyt mitään, eikä kipu hellittänyt päivän aikana. Kipulääkettä sain piikillä suoraan olkapäähän, reiteen, sekä suun- ja tipan kautta elimistöön. Ei siis yllättävää että jäin toiseksi yöksi sairaalapetiin ja mieheni tuli vasta keskiviikkona hakemaan minut kotiin. Kotonakin repivä kipu tuntui todella pahalta ja tänään kävin vatsaultrassa ja verikokeissa uudestaan. Onneksi kaikki oli hyvin ja nyt mieli ja olokin on vähän kohentunut. Kyllä moinen kipu säikäytti ja eilen illalla jopa mietin olisinko mielummin kärsinyt niistä kammottavista sappikohtauksista kun kärsin nyt näistä leikkauksen jälkeisistä kivuista. Toivon kuitenkin sappikohtauksien olevan historiaa ja uskon että paraneminen on alkanut. Hitaasti mutta varmasti.

Ei mennyt ihan niin kuin strömsössä.