Back in Business!

Hyvää alkanutta vuotta kaikille! 

Vaikka meillä tämä vuosi ei alkanutkaan iloisissa merkeissä, niin vakaasti uskon tästä vuodesta tulevan kuitenkin hyvä kaikesta huolimatta. 

Koko tammikuu on ollut rankka  ja blogitaukoni on täysin johtunut siitä etten ole kyennyt avaamaan tätä, en edes hetkeksi. Ei ole ollut mitään kirjoitettavaa, sillä kaikki ajatukseni ja energiani olen keskittänyt isäni paranemiseen, sairaalan tyhjiin seiniin, sairaalamonitoreihin, sydänkäyriin ja jokapäiväiseen jännitykseen ja odottamiseen.

Uuden vuoden aattona isäni sai pahan aivoinfarktin, josta toipumiseen ei annettu mitään ennusteita. Infarkteja oli molemmissa aivolohkoissa, keskellä aivoja, otsassa ja pieniä siellä täällä. Lääkärin mukaan yhdeksän kymmenestä kuolee yleensä näin vakavaan kohtaukseen. Lisäksi hänellä jo ennestään olevat sairaudet hidastivat paranemisprosessia. Hänellä halvaantui oikea puoli, hengitys oli niin vaikeaa että hän oli puolitoista viikkoa hengityskoneessa, vettä oli keuhkoissa ja nousi keuhkokuume. Lisäksi epäiltiin äänihuulten halvaantumista, mikä tarkoittaisi ettei hän koskaan voisi puhua.

Uskon kuitenkin että omalla tahdonvoimalla, läheisten läsnäololla, toivolla ja tsempillä on suuri merkitys kaikessa. Niin myös tässä isäni tapauksessa, sillä nyt tasan kolme viikkoa myöhemmin on tapahtunut pieniä suuria muutoksia parempaan. Hän on niin tajuissaan kuin voi vain olla näin vakavan kohtauksen jälkeen ja muodostaa lyhyitä lauseita. Ymmärtää ja ottaa kontaktia. Halua paranemiseen löytyy selvästi. 

Olemme myös onnekkaita että isäni on saanut parhaat lääkärit ja hoitohenkilökunnan, jotta tämä kaikki on ollut mahdollista. 

Kohta kuukauden päivät olen siis viettänyt Valon kanssa tai sairaalassa. 

Vaikka en ole koskaan ollut isäni kanssa yhtä läheinen kuin äitini, on hän silti isäni ja rakas. Hän on kiertänyt paljon maailmaa ja ollut merillä lähes koko lapsuuteni ajan ja vasta aikuisiällä olemme pitäneet enemmän yhteyttä. Oikeastaan enemmän minua on kasvattanut isäpuoleni kuin oma isäni. 

Valon syntymän myötä olisin kuitenkin halunnut isäni pitävän enemmän yhteyttä lapsenlapseensa ja olevan kiinnostunut elämästämme, mutta niin ei käynyt. Enkä usko että tämä muuttaa sitä edelleenkään.

Hän on omanlaisensa erakko. 

Aion kuitenkin olla hänen tukenaan ja auttaa minkä pystyn, vaikkakaan häneltä ei tukea taikka apuja ole paljoa vuosien saatossa herunut. En kuitenkaan aio toimia hänen esimerkkien mukaan vaan osoittaa että olen hänen tyttärensä ja hän on tärkeä minulle kaikesta huolimatta.

Mietin kaksi kertaa ennen kuin päätin jakaa tämän surullisen ja henkilökohtaisen asian kanssanne, mutta toivon tämän herättävän ihmisiä ottamaan enemmän selvää aivoinfarktin merkeistä, sillä nopea reagointi ja ambulanssin soitto on elintärkeää saadakseen liuotinhoidon tarpeeksi varhaisessa vaiheessa.